Olen tähän mennessä oudosti välttynyt Tarkovskin tuotannolta (vaikka, tiedän kyllä, että Stalker ja Solaris kuuluvat scifin kaanoniin, hyi minua tällaisten perusteosten laiminlyönnistä) mutta nyt katsoin Stalkerin ja Peilin. Monet venäläiset jättiläiset viehättävät minua suuresti - Gogol, Bulgakov, Tsehov - he tuntuvat syystä tai toisesta erityisen kykeneviltä näkemään ihmisen hyvin selvästi - ja usein herkullisen ironian ja huumorin keinoin. Ihailen suuresti molempien elokuvien rytmiä ja kuvia - kiireettömyyden tuntu Vyöhykkeellä tekee siitä tavallaan haluttavan paikan, vaikka se onkin toisaalta uhkaava. Aivan mielettömiä kohtauksia, esim. kun miehet ajavat resiinalla tai nukkuvat solisevan veden äärellä. Veden solinasta puheen ollen elokuvan äänimaailmahan on todella kiinnostava. Ja Peilin katsoin melkein kuin videoteoksena: harmikseni tiesin aiheen liittyvän ohjaajan lapsuuteen ja äitiin, mutta en edes yrittänyt seurata tapahtumia tarinana vaan keskityin vain kuvavirtaan.
Mielenkiintoista on, että vaikka varauksetta ihailen näitä elokuvia taideteoksina, huomasin kuitenkin olevani kärsimätön niitä katsoessani. En pystynyt täysin nauttimaan pitkistä kuvista, vaikka toisaalta pidinkin kiireettömyydestä ja ymmärsin sen taiteellisen arvon. Rakas mieheni nukahti molempien elokuvien aikana, mutta sanoi heti herätessään elokuvan lopussa: "onpa kiinnostava leffa, täytyy kyllä ehdottomasti katsoa joskus" ;-) Elokuvien informaatiotulva ja levottomuus on siis tarttunut meihin katsojina. Mikä toimiikin oivana aasinsiltana seuraavaan kuluneen viikon aikana katsomaani klassikkoelokuvaan, Jane Fondan tähdittämään Barbarellaan, jossa ei ainakaan ole tapahtumista ja temposta puutetta. Barbarella on yksi suosikkielokuvistani yhdistäen suunnilleen kaikki kiinnostavat elementit: scifi-kliseisiin pohjautuvan visuaalisen ilmeen ja hahmot, maailmanpelastamistarinan, itsenäisen (vaikkakin erityisen herkullisen) avaruusseikkailijan, seksin, huonon huumorin.
Ja koska nyt ollaan jo tuossa otsikon lupaamassa Amerikka-osiossa, saan TAAS aasinsillan eteenpäin: luin toimittaja Pekka Mykkäsen kirjan Amerikka - hiekkaan valuvia unelmia. Kirja on kiinnostavaa luettavaa, vaikka mitään uutta se ei sinänsä sisälläkään - lähivuosien uutiset muodostavat kuitenkin selkeämmän tarinan kirjaan koottuina. Minulla ei ole koskaan ollut yksiselitteistä mielipidettä USAsta - kuten Mykkänenkin kirjassaan painottaa, olen ajatellut kyseessä olevan niin suuren maan, ettei täältä kaukaisesta Suomesta käsin voi edes hahmottaa erilaisten mielipiteiden ja ihmisryhmien määrää, kun tänne kantautuu lähinnä kovaäänisimpien näkökulma. Odotan tietenkin suurella kiinnostuksella tulevaa Fulbright-vuotta, jolloin pääsen tutustumaan edes pintaraapaisun verran amerikkalaiseen kulttuuriin. Meidän stipendiaattiryhmä esitellään uusimmassa Fulbright Center Newsissä. Linda Haapajärvi ja Silja Häkkinen kertovat jo pitkällä olevista suunnitelmistaan ensi lukuvuodelle - oma tilanteeni on kyllä täysin päinvastainen kuin heidän, kun en vielä edes tiedä, mihin yliopistoihin tulen hakemaan.
