Katselin brittielokuvan Hallam Foe ja Spike Jonzen Where the Wild Things Are (suomennettu tyhmästi Hassut hurjat hirviöt). Molemmat elokuvat ovat ihan kivoja, ja käsittelevät itse asiassa samaa asiaa, ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunnetta. Hallam on nuori mies, joka suree kuollutta äitiään sekoamiseen saakka - kun taas hirviösadun päähenkilö, noin 10-vuotias Max kaipaa lisää huomiota perheessä, jonka isä on lähtenyt, äiti tekee vain töitä ja isosiskolla on oma ystäväpiiri. Hirviöelokuvan hirviöt ovat upeita, lempparini taitaa olla muita pienempi vuohen näköinen otus. Hirviöt puuhailevat outoja juttuja, mutta niiden puheäänet ovat arkisia aikuisten ääniä - tuollaisiltako me aikuiset näytämme lasten silmissä? Nykyisin lastenelokuvia katsoessa ei useinkaan enää pääse päähenkilön housuihin, vaan jää tylsästi miettimään omaa vanhemmuuttaan...
Pari päivää myöhemmin katsoin Joy Divisionin Ian Curtisista kertovan leffan Control, joka päättyi muistakin syistä ahdistuneen 23-vuotiaan Ianin itsemurhaan. Kärjistän, tiedän, mutta elokuvassa hän päätyy ratkaisuunsa sen jälkeen, kun hänen vaalea ja äidillinen vaimonsa Debbie kieltäytyy jatkamasta avioliittoa - Ian kun olisi halunnut pitää Debbien turvallisena kotisatamana, vaikka jatkoikin toisessa elämässään suhdetta tummaan, kauniiseen Annikiin.
Voi siis meitä naisia, kun aiheutamme itsekkyydellämme miesten ahdistuksen ;-) Maxin hylkäsivät äiti ja sisko (isäkin kyllä, mutta hän näkyi elokuvassa vain poissaolona), samoin kuin vähän vanhemman Hallamin: äiti meni kuolemaan ja sisko lähti Australiaan. Samaa asiaahan se Timo Soinikin lööppien perusteella peräänkuuluttaa: hyi naiset, kun vaihdatte jatkuvasti miestä ja duunari ei kelpaa. Entäs ne tahdottomat möllykät, miehet itse - voisivatko he mitenkään olla osallisia tilanteeseen ja kantaa osan vastuusta?
