Perhepotretti

Löysin siivotessa kuusivuotiaamme piirtämän perhekuvan - tässä riittäisi lastenpsykiatrilla analysoitavaa ;-)

Unelmahommissa

Näin sisäsiisteissä oloissa työstetään suurta ulkoveistosta...hmmm, minkälaiseksi mun työskentely on oikein mennyt? Pitää vissiin lähteä konepajalle katsomaan, onko siellä saatu aikaiseksi jotain konkreettisempaa...

Itku pitkästä ilosta

Olimme lasten kanssa kuuntelemassa/katsomassa Turun Filharmonikkojen ja Tanssiteatteri ERIn koko perheen konserttia Komediaa P.D.Q. Bachin hengessä. 6-vuotias perheemme suurin klassisen rakastaja tuijotti lavalle silmät loistaen koko konsertin ajan, ja jopa mieheni, jolla oli hieman epäilevä asenne, myönsi että kyllä se ERI vain osaa. Konsepti on loistava: lapset eivät välttämättä jaksa keskittyä pelkkään musiikkiin kovin kauaa, mutta tanssijoiden hauskat hahmot, jotka tarjoavat myös visuaalista jännitettä, mahdollistavat lähes kokopitkän konsertin, josta aikuisetkin saavat nauttia rauhassa. Ja kun hassujen hahmojen takana on ammattitanssijoita, myös aikuisempi taidemaku tulee tyydytettyä.

Toinen koomiseen tyylilajiin osuva viimeaikainen teos on Riikka Ala-Harjan kirja Kanaria, vaikka käsitteleekin surullisia asioita. Eläkkeellä oleva, konkurssin tehnyt ja leskeksi jäänyt telakanjohtaja elelee Kanarialla ja tuntee olevansa kaikkien yläpuolella, vaikka syyllisyys painaakin. Hyviä ihmisiä ovat ne, jotka toimivat hänen mielensä mukaan (koska heillä ei ole muita vaihtoehtoja), pahoja loput.

Siirtyminen Kanariasta Herta Müllerin Nobel-voittajateokseen Hengityskeinu olikin sitten aikamoinen pudotus: päähenkilö elää venäläisellä työleirillä seuranaan alituinen nälkä ja väsymys. Leipävarkaus on suurin rikos, jonka työläinen voi toiselle tehdä.

Soitto soi kun maailma uppoaa

Luin vihdoin Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa-romaanin - jostain syystä ei ole aiemmin käteen tarttunut, vaikka olen ihaillut Isomäkeä jo pitkään. Luin pari vuotta sitten häneltä ydivoimala-aiheisen pamfletin, ja täytyy sanoa, että veti vakavaksi pitkäaikaisen ydinvoiman vastustajankin. Sarasvatin hiekkaa oli lukukokemuksena samanlainen: takakansi mainostaa kirjaa jännitystarinana, mutta omasta mielestäni jännitystä on jo vähän liikaakin, kun kaikki on niin todellista. Isomäki sanoi Kuinka minusta tuli minä -radiohaastattelussa, että uskoo kyllä ihmisen mahdollisuuksiin ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi, mutta että toimiin pitäisi ryhtyä reippaasti. Sarasvatin hiekkaa konkretisoi ainakin minulle, miten mielettömistä jää- ja vesimassoista on kyse, kun napajäätiköt sulavat, ja millaisia kirppuja olemme tsunamin iskiessä.

Olen ennekin miettinyt tietyllä tavalla edesvastuutonta elämääni suojassa taide-äidin sylissä - varsinki nuorena koin paljon omantunnontuskia tehdessäni taidetta sen sijaa, että olisin vaikkapa kaivanut kaivoja janoisille. Aikuisena ymmärrän taiteen ja kulttuurin suuren merkityksen yhteiskunnallemme, ja tiedän tekeväni merkityksellistä työtä, vaikken suoranaisesti kenenkään henkeä omin käsin pelastaisikaan. Maailman tuhosta huolimatta viikon ykkösuutinen omassa elämässäni onkin se, että olen vihdoin aloittanut viulunsoiton yhdessä poikani kanssa - ja nyt minä, maailman epämusikaalisin ihminen, osaan jo (auttavasti) soittaa ensimmäisen pikku biisin. Olen ainakin parikymmentä vuotta haaveillut, kuinka "sitten joskus" voisi opetella soittamaan, ja nyt, yllättäen, olen jo prosessissa. Kävimme pojan kanssa soitikaupassa viulua ostamassa, enkä ole ihan varma, kumpaa jännitti enemmän - oli se se verran eksoottinen kokemus minullekin.

Unelma konkretisoituu vihdoin

Tänään tein tilauksen Unelman hitsauksesta - paljon suunnittelutyötä teettänyt projekti alkaa siis vihdoin muuttua materiaksi!!!

Pelkistetty malli Unelmasta ensimmäisessä sijoituspaikassaan (kuviot puuttuvat)