Oonan onnenpäivä

Tänään hain vihdoin kaupasta uuden ihanan kamerani, Canonin Mark II:n. Edellinen (tähän asti käytössä ollut ja ainoa) kamerani onkin kirjaimellisesti, ei siis vertauskuvallisesti, 10 vuotta vanha Canonin Powershot. Sillä on dokumentoitu näyttelyt ja muut happeningit, mutta nyt on uudet meiningit.

Pieni askel ihmiskunnalle mutta jättimäinen harppaus Oonalle ... vai miten se nyt meni ;-)

Taidetta julkisessa tilassa (Turussa ja muualla)

Alexandra Salmela (jonka teos 27-kuolema tekee taiteilijan on muuten mielettömän upea - osuu ja uppoaa sekä perheenäitinä että taiteilijana räpistelevään Oonaan) kirjoittaa Hesarin kolumnissaan joskus viime viikolla otsikolla Taidetta julkisessa tilassa mm seuraavasti: "Me kaikki toivomme viihtyisää julkista tilaa. Mutta mitä siihen kuuluu ja kuka sen päättää? Liberaalit tahtoisivat avata julkisen tilan kaikille, myös hieman rohkeammille yhteisöllisille teoille ja teoksille. Konservatiivien mielestä samasta syystä pitäisi kieltää kaikki, mikä voisi mahdollisesti häiritä tai loukata herkkää yksilöä, joten julkisen tilan tulisi olla yhtä mautonta kuin laitosruoka."

Kiinnostava julkisen tilan määrittelyn kiista on Turussa rakennuslautakunnan (jossa ei kuulemma istu yhtään taideihmistä) näkemys Jan-Erik Anderssonin jokirantaan, Sibelius-museon taakse suunnitteleman teosluonnoksen Pehr Kalm Revivalin soveltumattomuudesta ympäröivään kulttuurimaisemaan. Omasta mielestäni modernistinen Sibelius-museo jo itse rikkoo Tuomiokirkon ja puutalojen luoman 1800-luvun tunnelman, joten mitä ihmettä ne mussuttavat? Teos on kuulemma myös "tarpeeton" - ?????

Keskustelu on henkilökohtaisista syistä kiinnostava - olenhan suunnittelemassa tarkoituksella yli-imelää, monien mielestä ehkä jopa mautonta, kulttuurimaiseman tärväävää teosta. Ajattelin Unelman väritykseen kuuluvan ainakin pinkin, limenvihreän, turkoosin, oranssin ja keltaisen. Vaikka ehkäpä sittenkin pitäisi vain kunnioittaa ympäristöä ja tehdä 15-metrinen betoninen, harmaa, kulmikas tötterö?

Joulupyhien hauskanpitoa

Ahdistuneiden mieshahmojen välttelyprojektissani tartuin pariin vanhaan tuttuun.

Katselimme koko perheen voimin laadukasta komediaa - vaikka onkin myönnettävä, että 3-vuotias nukahti, veljenikin melkein ja 6-vuotias marisi noin 10 minuutin jälkeen, kuinka TYYYLSÄÄÄ leffa. Kyseessä olivat siis Jaques Tatin Riemuloma Rivieralla ja Marxin veljesten Duck Soup. Olen Tatin suuri ihailija: Hulot -elokuvat ovat täynnä pienillä eleillä ilmaistua elämänmyönteisyyttä. Koirat juoksentelevat, aikaa on yllinkyllin, ihmiset ovat tavalla tai toisella hölmöjä, ehkä turhamaisia, mutta eivät kuitenkaan pohjimmiltaan kovin pahoja. Elämän harmit ovat melko pieniä, hyvin hallittavissa - ja mikä tärkeintä, hauskoja.

Duck Soupiin tutustuin opiskeluaikana Kuvataideakatemiassa, kun ihana proffamme Jyrki Siukonen piti kuvanveiston osastoseminaariaan, jossa sivisti meitä mm. elokuvan keinoin. Paljon muuta en seminaarista enää muista, mutta tämä elokuva on kaivertunut ikuisiksi ajoiksi TOP-jotain listalleni. Sananmukaisesti mieletöntä menoa, joka toimii aina!!!

Lisää kärsiviä nuoria miehiä

Tällä kertaa Craig-niminen 16-vuotias nuori mies on ahdistunut -elokuvassa It's Kind of a Funny Story - ja asiaa auttaa taas uusi, ihana tyttöystävä ;-) no, totuuden nimessä täytyy mainita, että sekä päähenkilön ahdistukseen että siitä toipumiseen vaikuttivat myös muutkin seikat kuin naiset. Mutta olen silti kurkkua myöten kyllästynyt ahdistuneisiin miehiin, joita me naiset joudumme paapomaan. Olkaa reippaita! Hauskoja! Neuvokkaita! Edes joskus!

Voi meitä naisia

Katselin brittielokuvan Hallam Foe ja Spike Jonzen Where the Wild Things Are (suomennettu tyhmästi Hassut hurjat hirviöt). Molemmat elokuvat ovat ihan kivoja, ja käsittelevät itse asiassa samaa asiaa, ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunnetta. Hallam on nuori mies, joka suree kuollutta äitiään sekoamiseen saakka - kun taas hirviösadun päähenkilö, noin 10-vuotias Max kaipaa lisää huomiota perheessä, jonka isä on lähtenyt, äiti tekee vain töitä ja isosiskolla on oma ystäväpiiri. Hirviöelokuvan hirviöt ovat upeita, lempparini taitaa olla muita pienempi vuohen näköinen otus. Hirviöt puuhailevat outoja juttuja, mutta niiden puheäänet ovat arkisia aikuisten ääniä - tuollaisiltako me aikuiset näytämme lasten silmissä? Nykyisin lastenelokuvia katsoessa ei useinkaan enää pääse päähenkilön housuihin, vaan jää tylsästi miettimään omaa vanhemmuuttaan...

Pari päivää myöhemmin katsoin Joy Divisionin Ian Curtisista kertovan leffan Control, joka päättyi muistakin syistä ahdistuneen 23-vuotiaan Ianin itsemurhaan. Kärjistän, tiedän, mutta elokuvassa hän päätyy ratkaisuunsa sen jälkeen, kun hänen vaalea ja äidillinen vaimonsa Debbie kieltäytyy jatkamasta avioliittoa - Ian kun olisi halunnut pitää Debbien turvallisena kotisatamana, vaikka jatkoikin toisessa elämässään suhdetta tummaan, kauniiseen Annikiin.

Voi siis meitä naisia, kun aiheutamme itsekkyydellämme miesten ahdistuksen ;-) Maxin hylkäsivät äiti ja sisko (isäkin kyllä, mutta hän näkyi elokuvassa vain poissaolona), samoin kuin vähän vanhemman Hallamin: äiti meni kuolemaan ja sisko lähti Australiaan. Samaa asiaahan se Timo Soinikin lööppien perusteella peräänkuuluttaa: hyi naiset, kun vaihdatte jatkuvasti miestä ja duunari ei kelpaa. Entäs ne tahdottomat möllykät, miehet itse - voisivatko he mitenkään olla osallisia tilanteeseen ja kantaa osan vastuusta?

Venäläisestä amerikkalaiseen

Olen tähän mennessä oudosti välttynyt Tarkovskin tuotannolta (vaikka, tiedän kyllä, että Stalker ja Solaris kuuluvat scifin kaanoniin, hyi minua tällaisten perusteosten laiminlyönnistä) mutta nyt katsoin Stalkerin ja Peilin. Monet venäläiset jättiläiset viehättävät minua suuresti - Gogol, Bulgakov, Tsehov - he tuntuvat syystä tai toisesta erityisen kykeneviltä näkemään ihmisen hyvin selvästi - ja usein herkullisen ironian ja huumorin keinoin. Ihailen suuresti molempien elokuvien rytmiä ja kuvia - kiireettömyyden tuntu Vyöhykkeellä tekee siitä tavallaan haluttavan paikan, vaikka se onkin toisaalta uhkaava. Aivan mielettömiä kohtauksia, esim. kun miehet ajavat resiinalla tai nukkuvat solisevan veden äärellä. Veden solinasta puheen ollen elokuvan äänimaailmahan on todella kiinnostava. Ja Peilin katsoin melkein kuin videoteoksena: harmikseni tiesin aiheen liittyvän ohjaajan lapsuuteen ja äitiin, mutta en edes yrittänyt seurata tapahtumia tarinana vaan keskityin vain kuvavirtaan.

Mielenkiintoista on, että vaikka varauksetta ihailen näitä elokuvia taideteoksina, huomasin kuitenkin olevani kärsimätön niitä katsoessani. En pystynyt täysin nauttimaan pitkistä kuvista, vaikka toisaalta pidinkin kiireettömyydestä ja ymmärsin sen taiteellisen arvon. Rakas mieheni nukahti molempien elokuvien aikana, mutta sanoi heti herätessään elokuvan lopussa: "onpa kiinnostava leffa, täytyy kyllä ehdottomasti katsoa joskus" ;-) Elokuvien informaatiotulva ja levottomuus on siis tarttunut meihin katsojina. Mikä toimiikin oivana aasinsiltana seuraavaan kuluneen viikon aikana katsomaani klassikkoelokuvaan, Jane Fondan tähdittämään Barbarellaan, jossa ei ainakaan ole tapahtumista ja temposta puutetta. Barbarella on yksi suosikkielokuvistani yhdistäen suunnilleen kaikki kiinnostavat elementit: scifi-kliseisiin pohjautuvan visuaalisen ilmeen ja hahmot, maailmanpelastamistarinan, itsenäisen (vaikkakin erityisen herkullisen) avaruusseikkailijan, seksin, huonon huumorin.

Ja koska nyt ollaan jo tuossa otsikon lupaamassa Amerikka-osiossa, saan TAAS aasinsillan eteenpäin: luin toimittaja Pekka Mykkäsen kirjan Amerikka - hiekkaan valuvia unelmia. Kirja on kiinnostavaa luettavaa, vaikka mitään uutta se ei sinänsä sisälläkään - lähivuosien uutiset muodostavat kuitenkin selkeämmän tarinan kirjaan koottuina. Minulla ei ole koskaan ollut yksiselitteistä mielipidettä USAsta - kuten Mykkänenkin kirjassaan painottaa, olen ajatellut kyseessä olevan niin suuren maan, ettei täältä kaukaisesta Suomesta käsin voi edes hahmottaa erilaisten mielipiteiden ja ihmisryhmien määrää, kun tänne kantautuu lähinnä kovaäänisimpien näkökulma. Odotan tietenkin suurella kiinnostuksella tulevaa Fulbright-vuotta, jolloin pääsen tutustumaan edes pintaraapaisun verran amerikkalaiseen kulttuuriin. Meidän stipendiaattiryhmä esitellään uusimmassa Fulbright Center Newsissä. Linda Haapajärvi ja Silja Häkkinen kertovat jo pitkällä olevista suunnitelmistaan ensi lukuvuodelle - oma tilanteeni on kyllä täysin päinvastainen kuin heidän, kun en vielä edes tiedä, mihin yliopistoihin tulen hakemaan.

Esittävää taidetta

Parin viime päivän aikana olen saanut hevoskuurin esittävää taidetta: Lauri Rautiainen oli eilen kurssillani koko päivän vieraana puhumassa teatterista ja näyttelijäntyöstä ja Ishmael Falke vuorostaan tänään nukketeatterista. Saimme kokeilla nukettamista muutamilla harjoitteilla - hassua, etten ole koskaan aiemmin kokeillut nukketeatterinuken käsittelyä. Olen hyvin kiinnostunut nykynukketeatterista - se onkin tanssin ja nykysirkuksen ohella alue, jota haluan tutkia tarkemmin ja jonka parissa saattaisi olla kiinnostavaa joskus vaikka työskennellä jollain tavoin.

Eilen ja edellispäivänä olimme 3- ja 6-vuotiaiden lastemme joulujuhlissa. Esikoululaiset olivat valmistaneet pareittain omia pieniä vapaamuotoisia ja improvisoituja esityksiään. Kaikki erilliset esitykset loppujen lopuksi toistivat ja vain hieman varioivat yhtä tarinalinjaa - lasten ihannoitu luovuus on helposti kuitenkin hyvin kaavamaista.

Tänään taas kävin katsomassa HUMAKin opiskelijoiden tuottaman ja Turun Taideakatemian esittävän taiteen opiskelijoiden devising-menetelmällä valmistaman Ohjeet puun istuttamiseen -näytelmän, joka on suunnattu yläasteikäisille. Tällä hetkellä minulla ei ole kosketusta teini-ikäisten todellisuuteen, joten en osaa sanoa paljoakaan esityksen osuvuudesta, vaikka sen perusteella, millaista kuvittelen nuorten elämän olevan, uskon esityksen puhuneen olennaisista asioista. Olin tuottajaopiskelijoiden kanssa mukana sessiossa, jossa esityksen teemojen ideointi aloitettiin. Vaikka en aloitustapaamisen jälkeisestä prosessista tiedäkään yhtään mitään, oli kiinnostavaa löytää esityksestä teemoja, joista ryhmä keskusteli jo alussa.

Unelma toteutuu!

Juhlapäivä: sain tänään muutamien kuukausien odotuksen jälkeen varmistuksen siitä, että suuri siirrettävä ulkoveistos Unelma toteutuu. Suosittelen tarkkailemaan Kallion seutuja alkavan Designpääkaupunkivuoden aikana...

Tarvetta blogille

Olen yrittänyt bloggailla pari kertaa aiemminkin, mutta kirjoittaminen on aina jäänyt muiden töiden jalkoihin ja hiipunut lopulta pois (esim. väikkäriblogi Häiriöitä näkökentässä). Nyt yritän vielä kerran, sillä olen lähiaikoina toistuvasti huomannut kaipaavani paikkaa, johon voisin kirjoitella kiinnostavien teosten/ilmiöiden/asioiden herättämiä ajatuksia, ennen kuin ne katoavat ja unohtuvat. Kiinnostavaa materiaalia on niin mielettömästi, tunnen elämäni olevan uiskentelua tarinoiden ja kuvien valtameressä.

Lähiaikoina olen nähnyt Tehdas-teatterin ja Sixfingers-teatterin Elohiiren, joka on sekä sisällöllisesti että teknisesti paras näkemäni esitys pitkään aikaan. Esityksessä tulee todella hienosti esiin se, miten vaikeaa on löytää yhtä syyllistä poikkeustiloissa - ja myös tavallisessa arjessa. Isoisän pesänselvitystä tekemään tulleiden veljesten muistot konkretisoivat sen, miten erilaisissa todellisuuksissa saman perheen lapset usein elävät.

Toinen vaikuttava esityskokemus oli 30.11. järjestetty nykysäveltäjä Asko Hyvärisen sävellyskonsertti Voyage, ja varsinkin sopraano Eija Räisäsen laulu/puheosuus. Tässä jutussa minulla oli itsellänikin näppini pelissä, toteutin konsertin visuaalisen suunnittelun - puvut ja lavastuksen. Kuvassa Asko Hyvärinen ja Eija Räisänen.

Vanhoista suosikeistani katsoin taas kerran Ponyon Rantakalliolla ja Mulholland Driven. Töissä kävin aktiivisen opiskelijaryhmän kanssa pitkän ja rönsyilevän keskustelun mm. taiteen ymmärtämisestä - itsehän en voi ymmärtää sitä, miksi taidetta pitäisi ymmärtää, sillä itse nautin juuri selittämättömästä. Mulholland Drive on juuri tällainen teos - en ollut katsonut sitä pariin vuoteen ja muistin, että se oli melko outo mutta todella hyvä. Hyvä se oli vieläkin, mutta vähemmän outo kuin muistin. Levy olisi sisältänyt myös "10 vihjettä ohjaajalta mysteerin ratkaisemiseksi" mikä olisi mielestäni pilannut koko teoksen - ei minua kiinnosta katsojana ryhtyä salapoliisiksi, vaan antaa teoksen viedä omia omituisia polkujaan (sic!) Ponyo taas toimii aina, vaikka onkin eri tyyppinen, tarinana helposti seurattava. Enpä olisi arvannut, että tästä elokuvasta tulisi suursuosikkini, mutta sen visuaalisuus ja kiinnostavat henkilöhahmot kestävät monta katsomiskertaa. Voi, kun kaikki lastenelokuvat olisivat näin laadukkaita, huokaa uudelleen ja uudelleen samoja leffoja katselevien lapsukaisten äiti. Ponyo tulee vaikuttamaan vahvasti seuraavaan isoon veistokseeni, kuten myös markkinapallot, karusellit ja merenelävät.

Luin taas myös reaalifantasiaa: termin isää Pasi Ilmari Jääskeläistä, Anne Valkosta ja vanhaa suosikkiani Maarit Verrosta. Jääskeläisen Taivaalta pudonnut eläintarha on parhaita novelleja pitkään aikaan: se tuo hienosti esiin aikuisen ja lapsen todellisuuksien erillisyyden ja toisaalta limittymisen mahdollisuuden. Liittyy myös sotaan, joten ehkä tästä löytyisi linkki Elohiireen? Verroselta luin dystopian Kirkkaan selkeää, kurja mutta uskottava tulevaisuudenkuva. Teoksen päähenkilö on kuumailmapallolentäjä - kuumailmapallot liittyvät myös uuteen teokseeni.
Yritin lukea myös Anssi Asunnan Kolmatta aikakirjaa, mutta en saanut siitä kiinni parinkymmenen sivun jälkeen ja jätin sen rauhaan.

Eräs koskettava tapahtuma lähiaikoina oli Kynnyksen järjestämä Vammaisten päivän tapahtuma Turun VPK-talolla 3.12. Soittamassa mm. Pertti Kurikan Nimipäivät, jota en ollut aiemmin nähnyt. Vammaisryhmät tanssivat, lauloivat jne. Vammaisten asioita ajava järjestö- ja kulttuuritoiminta on ollut minulle melko vierasta. Päätin osallistua jatkossakin Kynnyksen tapahtumiin, sillä viihdyn tilaisuuksissa, joissa on mukana paljon erilaisia ihmisiä.

Kävin katsomassa Anssi 8000:n Ars Fennica -näyttelyn Amoksella. Uusi The Planet of Sexes -filmi on upea scifi -pastissi, joka hivelee huonojen elokuvien ystävän silmää ja sydäntä.