Koin upeita hetkiä eilisessä Turun Filharmonikkojen konsertissa, jossa Santtu-Matias Rouvali johti mm. John Williamsin Star Wars -biisejä - niin hienolta kuulosti orkesterin soittama Star Wars -pääteema, joka on lapsuudesta saakka edustanut minulle tärkeitä asioita. Soittivat myös Ravelilta La valsen, joka on mieletön hulluksi tullut valssi - yrittää toistuvasti palata yksinkertaiseksi ja selkeäksi valssiksi, mutta hullaantuu vain aina uudelleen.
Muistoihin jäävä konsertti siinäkin suhteessa, että se oli 6-vuotiaan Matias-poikani ensimmäinen. Tästä lähtien minulla on itse tehty konserttiseuralainen!
lauantai 21. tammikuuta 2012
Guggenheim ja Kulttuuripääkaupunki
Kaikilla näyttää olevan vakaa mielipide Guggenheimista – puolesta tai vastaan. Olin itse pitkään ilman mielipidettä, koska en katsonut olevani tarpeeksi perehtynyt taloudellisiin ym. seikkoihin (enkä ole vieläkään).
Onhan se totta, että mitä enemmän taidetta ylipäänsä on esillä, senparempi. Ja että ulkomaisen taiteen näkeminen Suomessa entistä laajemmin on aina kivaa. Rahaa on kuitenkin aina rajallisesti, ja jo olemassa olevat, vähemmän seksikkäät organisaatiomme tekevät jo hyvää työtä.
Kollegani Juha-Pekka Väisäsen 21.1.2012 julkaistu hieno kirjoitus HS:n Mielipiteissä kiteytti ja vahvisti oman kantani: Väisänen kysyy, entä jos Helsinki sitoutuisikin tarjoamaan 20 vuodeksi tilan taiteilijoiden hallinnoimaksi työ- ja näyttelytilaksi (vrt. Guggenheimin lisenssi). Hän kirjoittaa: "Näin meillä olisi toisenlainen taidemuseo, joka olisi kuin elävä organismi ja muuttaisi taiteilijoiden tahdosta muotoaan". Tuon museon osaksi haluaisin minakin!
Taloudellinen eliitti ajaa Guggenheimia raivokkaasti – siksi onkin vaikea olla näkemättä yhteyttä Turun kulttuuripääkaupunkivuonna nähtyyn oireiluun: paikalliset taiteilijat kelpaavat kyllä tuottamaan pikkutapahtumien sisältöä, mutta suuret ja tärkeät jutut annetaan ulkopaikkakuntalaisille tai -maalaisille. Paikallisia taiteilijoita ei ymmärretä alueen hyvinvoinnin rakentajina vaan kakkosluokan tekijöinä, joihin ei täysin voi luottaa ja joista ei uskalleta olla ylpeitä. On ostettava jo maailmalla kannuksensa ansainneita tekijöitä, jotta voidaan olla varmoja ”laadusta”. Kaikki kunnia näille tähdille, mutta kyllä paikkaan sitoutuneet tekijät ovat kaupungille aivan eri tavalla arvokkaita kuin ostetut vieraat.
Ymmärrän kulttuuripääkaupunkivuoden kulttuurin näyteikkunana - sekä muulle maailmalle (tällaista kulttuuria Turussa tehdään!) että kaupungin omille, varsinkin vähemmän kulttuuripalveluja arjessaan käyttäville asukkaille. Erilaista ohjelmaa on ollut mieletön määrä, sekä turkulaisten ja ulkopuolisten toteuttamana (olinhan myös itse mukana, ja kaiken natinan lomassa kiitänkin Turkua työtilaisuudesta), mutta olen kyllä taipuvainen ajattelemaan, että esim. kulttuuripääkaupunkivuoden avajaiset eivät palvelleet paikallista kulttuurielämää niin hyvin, kuin olisivat voineet. Uskon, että avajaiset olisi pystytty järjestämään turkulaisin voimin, ja mikä olisikaan tuonut parempaa medianäkyvyyttä turkulaiselle kulttuurille. Lisäksi omin voimin tehdyistä avajaisista olisi välittynyt viesti: Tällaista me osaamme! Olemme ylpeitä kaupunkimme taiteesta ja taiteilijoista!
Onhan se totta, että mitä enemmän taidetta ylipäänsä on esillä, senparempi. Ja että ulkomaisen taiteen näkeminen Suomessa entistä laajemmin on aina kivaa. Rahaa on kuitenkin aina rajallisesti, ja jo olemassa olevat, vähemmän seksikkäät organisaatiomme tekevät jo hyvää työtä.
Kollegani Juha-Pekka Väisäsen 21.1.2012 julkaistu hieno kirjoitus HS:n Mielipiteissä kiteytti ja vahvisti oman kantani: Väisänen kysyy, entä jos Helsinki sitoutuisikin tarjoamaan 20 vuodeksi tilan taiteilijoiden hallinnoimaksi työ- ja näyttelytilaksi (vrt. Guggenheimin lisenssi). Hän kirjoittaa: "Näin meillä olisi toisenlainen taidemuseo, joka olisi kuin elävä organismi ja muuttaisi taiteilijoiden tahdosta muotoaan". Tuon museon osaksi haluaisin minakin!
Taloudellinen eliitti ajaa Guggenheimia raivokkaasti – siksi onkin vaikea olla näkemättä yhteyttä Turun kulttuuripääkaupunkivuonna nähtyyn oireiluun: paikalliset taiteilijat kelpaavat kyllä tuottamaan pikkutapahtumien sisältöä, mutta suuret ja tärkeät jutut annetaan ulkopaikkakuntalaisille tai -maalaisille. Paikallisia taiteilijoita ei ymmärretä alueen hyvinvoinnin rakentajina vaan kakkosluokan tekijöinä, joihin ei täysin voi luottaa ja joista ei uskalleta olla ylpeitä. On ostettava jo maailmalla kannuksensa ansainneita tekijöitä, jotta voidaan olla varmoja ”laadusta”. Kaikki kunnia näille tähdille, mutta kyllä paikkaan sitoutuneet tekijät ovat kaupungille aivan eri tavalla arvokkaita kuin ostetut vieraat.
Ymmärrän kulttuuripääkaupunkivuoden kulttuurin näyteikkunana - sekä muulle maailmalle (tällaista kulttuuria Turussa tehdään!) että kaupungin omille, varsinkin vähemmän kulttuuripalveluja arjessaan käyttäville asukkaille. Erilaista ohjelmaa on ollut mieletön määrä, sekä turkulaisten ja ulkopuolisten toteuttamana (olinhan myös itse mukana, ja kaiken natinan lomassa kiitänkin Turkua työtilaisuudesta), mutta olen kyllä taipuvainen ajattelemaan, että esim. kulttuuripääkaupunkivuoden avajaiset eivät palvelleet paikallista kulttuurielämää niin hyvin, kuin olisivat voineet. Uskon, että avajaiset olisi pystytty järjestämään turkulaisin voimin, ja mikä olisikaan tuonut parempaa medianäkyvyyttä turkulaiselle kulttuurille. Lisäksi omin voimin tehdyistä avajaisista olisi välittynyt viesti: Tällaista me osaamme! Olemme ylpeitä kaupunkimme taiteesta ja taiteilijoista!
sunnuntai 15. tammikuuta 2012
Ei aina onnistu
Näinpä äsken surkeimman elokuvan naismuistiin: Aleksi Mäkelän Rööperin. Voisiko olla kliseisempää juonta - miesparoilta viedään kaikki - keneltä kuolee isä, keneltä äiti ja keneltä vaimo. Ja turpiin tulee. Vettä sataa, ja lunta leijailee ruumiin päälle. Ja ne hidastuuuuuuuuuuuuuuuukset...onko mitään latteampaa, kuin tärkeiden tilanteiden (joita on noin puolet elokuvasta) korostaminen hidastuksilla? Kuvaus on ylisiistiä, missä aiheen vaatima roso? Ei, aina ei vain onnistu.
Vanhan kunnon dekkarin ja film noirin lumoissa
Teini-ikäisenä luin kirjakerhosta vahingossa tulleen Raymond Chandlerin Syvän unen, ja se oli menoa. Sen jälkeen lähinnä luonnostelin kouluvihkoihin muotokuvia Philip Marlowesta. Sittemmin olen lukenyt/katsonut Syvän unen monesti, ja Chandler on vieläkin paras!
Myöhemmin tutustuin lajityyppiin paremmin - saaden elementtien toistuvuudesta jostain syystä äärettömän suurta iloa: karski dekkari, platinanvaalea (juonikas ja/tai rikas) kaunotar, vesisade, bourbon, sarkastinen huumori ja muutama konna. Tällä viikolla katselin Chandlerin käsikirjoittaman Double Indemnityn vuodelta 1944 -miespäähenkilönä dekkarin sijasta vakuutusmyyjä, mutta naispäähenkilö ihan täydelleen niin kuin pitää. Katsoin taas myös Roman Polanskin Chinatownin - jos vakuutusmyyjä kuulostaa epäeroottiselta aiheelta, eivätpä vesilaitosbisnekset vaikuta paljon hohdokkaammilta. Silti kumpikin elokuva on todella hieno traagisine loppuineen!
PS. tänään (4.3.2012) katsoin taas kerran Chandlerin Hyvästi, kaunokaiseni. Taas kaikki elementit paikoillaan :-)
Myöhemmin tutustuin lajityyppiin paremmin - saaden elementtien toistuvuudesta jostain syystä äärettömän suurta iloa: karski dekkari, platinanvaalea (juonikas ja/tai rikas) kaunotar, vesisade, bourbon, sarkastinen huumori ja muutama konna. Tällä viikolla katselin Chandlerin käsikirjoittaman Double Indemnityn vuodelta 1944 -miespäähenkilönä dekkarin sijasta vakuutusmyyjä, mutta naispäähenkilö ihan täydelleen niin kuin pitää. Katsoin taas myös Roman Polanskin Chinatownin - jos vakuutusmyyjä kuulostaa epäeroottiselta aiheelta, eivätpä vesilaitosbisnekset vaikuta paljon hohdokkaammilta. Silti kumpikin elokuva on todella hieno traagisine loppuineen!
PS. tänään (4.3.2012) katsoin taas kerran Chandlerin Hyvästi, kaunokaiseni. Taas kaikki elementit paikoillaan :-)
perjantai 6. tammikuuta 2012
Magnolia
Katsoin pitkästä aikaa Magnolian, jossa mm. Tom Cruise tekee hienon suorituksen kahelina miesasiamiehenä. En viime kerralla, joskus 10 vuotta sitten, huomannutkaan elokuvan ytimessä olleen erilaiset tavat olla mies ja isä - elokuvan naisethan ovat vain statisteja - ja lähes kaikkien ongelmat johtuivat siitä, että isä pakotti voittamaan visailuissa/vei voittorahat/oli hylännyt/käyttänyt hyväkseen.
Kahden jo kuolemassa olevan varakkaan ja menestyneen alfauroksen vastakohtana ovat tossukkamiehet, hoitaja, poliisi ja entinen lapsinero, jotka ovat ihan kivoja - eivät tippaakaan laskelmoivia ja komeita - ja joilta kaikilta(sen vuoksi?) puuttuu joku, jota rakastaa. "I have so much love to give!" Elokuvan machoin mies, Cruisen hahmo, tihkuu väkisin puristettua testosteronia - henkilö olisi ehkä luonteeltaan aivan erilainen, mutta päättänyt menestyä, eli rakentaa itsestään tosimiehen ihannekuvan.
Teemoja on tietenkin paljon muitakin. Kaiken takana oleva sattumanvaraisuus ja kysymys siitä, miten elää tämä sattuman kautta saatu ja samalla tavoin menetettävä elämänsä oikein? Mitä toisille ihmisille voi tehdä ja mitä ei? Mitä voi antaa anteeksi - kuten lopussa vähän turhankin vahvasti alleviivataan. Elokuvalla on vahva sija kaikkien aikojen parhaat -listallani. Se on suunnilleen täydellinen, lukuun ottamatta loppupuoliskon käsittämätöntä laulukohtausta, jota ei voi selittää muulla kuin ohjaajan äkillisellä mielenhäiriöllä tai jollain älyttömillä rahoituskuvioilla ;-)
Kahden jo kuolemassa olevan varakkaan ja menestyneen alfauroksen vastakohtana ovat tossukkamiehet, hoitaja, poliisi ja entinen lapsinero, jotka ovat ihan kivoja - eivät tippaakaan laskelmoivia ja komeita - ja joilta kaikilta(sen vuoksi?) puuttuu joku, jota rakastaa. "I have so much love to give!" Elokuvan machoin mies, Cruisen hahmo, tihkuu väkisin puristettua testosteronia - henkilö olisi ehkä luonteeltaan aivan erilainen, mutta päättänyt menestyä, eli rakentaa itsestään tosimiehen ihannekuvan.
Teemoja on tietenkin paljon muitakin. Kaiken takana oleva sattumanvaraisuus ja kysymys siitä, miten elää tämä sattuman kautta saatu ja samalla tavoin menetettävä elämänsä oikein? Mitä toisille ihmisille voi tehdä ja mitä ei? Mitä voi antaa anteeksi - kuten lopussa vähän turhankin vahvasti alleviivataan. Elokuvalla on vahva sija kaikkien aikojen parhaat -listallani. Se on suunnilleen täydellinen, lukuun ottamatta loppupuoliskon käsittämätöntä laulukohtausta, jota ei voi selittää muulla kuin ohjaajan äkillisellä mielenhäiriöllä tai jollain älyttömillä rahoituskuvioilla ;-)
torstai 5. tammikuuta 2012
GRE ja Nuorten näyttely
Kävin tänään GRE-testissä, varmuuden vuoksi. Jos ei siitä muuta hyötyä ole, niin lisääntyipäs yleistieto. Pisteitä ei hirveästi ropissut, mutta uskoni oppimisen voimaan sai taas vahvistusta: lukioajoistani on jo melkein parikymmentä vuotta, jonka jälkeen en ole uhrannut ajatustakaan toisen asteen yhtälöille tai eksponenttisäännöille. Parin päivän ahkeran kertaamisen jälkeen muistin taas kaavan jos toisenkin ihan ongelmitta. Eli yllättävän paljon on asioita muistin uumeniin tallentunut -ja toisaalta ihmisen kyky oppia tarvittaessa uutta on todella vaikuttava. Matematiikka on kaunista ja rauhoittavaa, harmi vain, ettei sellaiseen ylellisyyteen ole normaaliarjessa aikaa.
Helsingin-reissullani kävin katsomassa myös Nuorten näyttelyn Taidehallissa. Ihan kiva näyttely, parhaat teokset taas (tietenkin) kolmiulotteisia (Tiina-Liisa Kaalamo, Jouna Karsi, Aaron Heino ja Kalle Mustonen. Mustosen 4-metrinen Lego-ukko Trojan herätti vanhassakin nuoruuden muistoja – liittyyhän se sekä ”troijalaisiin” puuhevosiini että Nuorten näyttelyssä viitisen vuotta sitten esillä olleeseen Killer Robotiin, 3-metriseen roboon, joka sijaitsikin silloin samalla käytävällä Trojanin kanssa, toisessa päässä vain. Hivenen ihmetystä herätti teosluettelon nimeäminen ”Osto-oppaaksi”, jossa rohkaistaan hankkimaan taidetta nuorilta. Suunnilleen kaikilla teoksilla oli siis hinta, jonka määrittämisessä nuoret taiteilijat eivät ilmeisesti ole saaneet lainkaan apua: esimerkiksi näyttelyn hienoimmat teokset, Tiina-Liisa Kaalamon turkispaloista kootut luonnollisen kokoinen susiveistos ja pieni pussipiru-veistos oli myyty hinnoilla 800 ja 400 euroa!! En siis tarkoita, että (nuorten) taiteilijoiden töiden myyminen on huono asia, mutta jos myyminen nostetaan näyttelyn teemaksi, pitäisi hinnoittelu sentään katsoa järkeväksi. Osta nuorilta, halvalla lähtee!
Helsingin-reissullani kävin katsomassa myös Nuorten näyttelyn Taidehallissa. Ihan kiva näyttely, parhaat teokset taas (tietenkin) kolmiulotteisia (Tiina-Liisa Kaalamo, Jouna Karsi, Aaron Heino ja Kalle Mustonen. Mustosen 4-metrinen Lego-ukko Trojan herätti vanhassakin nuoruuden muistoja – liittyyhän se sekä ”troijalaisiin” puuhevosiini että Nuorten näyttelyssä viitisen vuotta sitten esillä olleeseen Killer Robotiin, 3-metriseen roboon, joka sijaitsikin silloin samalla käytävällä Trojanin kanssa, toisessa päässä vain. Hivenen ihmetystä herätti teosluettelon nimeäminen ”Osto-oppaaksi”, jossa rohkaistaan hankkimaan taidetta nuorilta. Suunnilleen kaikilla teoksilla oli siis hinta, jonka määrittämisessä nuoret taiteilijat eivät ilmeisesti ole saaneet lainkaan apua: esimerkiksi näyttelyn hienoimmat teokset, Tiina-Liisa Kaalamon turkispaloista kootut luonnollisen kokoinen susiveistos ja pieni pussipiru-veistos oli myyty hinnoilla 800 ja 400 euroa!! En siis tarkoita, että (nuorten) taiteilijoiden töiden myyminen on huono asia, mutta jos myyminen nostetaan näyttelyn teemaksi, pitäisi hinnoittelu sentään katsoa järkeväksi. Osta nuorilta, halvalla lähtee!
sunnuntai 1. tammikuuta 2012
Uusi vuosi täynnä Unelmaa
Olen joululomalla opetustyöstä, ja täysin uppoutunut Unelman suunnittelutyöhön - unissakin pyörii vain kaleidoskooppeja ja alumiinirakenteita. Olen oppinut, että 3-peilinen kaleidoskooppi antaa kaikista hienoimmat kuviot, vaikka ensin oletin, että mitä enemmän peilejä, sen parempi. Jos lapsia ei olisi, en pääsisi lainkaan pois teoksen syövereistä.
Edellisyönä kuitenkin huomasin suureksi kauhukseni lykänneeni USA:n keikkaa varten tarvitsemaani GRE-testin tekemistä aivan liikaa - olen pelännyt matematiikkaosuutta niin, etten ole uskaltanut tutustua koko testiin. Tänään siis jouduin repimään itseni suurta väkivaltaa käyttäen irti Unelmasta testitreenauksen pariin - joten takaisin harjoittelemaan mars.
Edellisyönä kuitenkin huomasin suureksi kauhukseni lykänneeni USA:n keikkaa varten tarvitsemaani GRE-testin tekemistä aivan liikaa - olen pelännyt matematiikkaosuutta niin, etten ole uskaltanut tutustua koko testiin. Tänään siis jouduin repimään itseni suurta väkivaltaa käyttäen irti Unelmasta testitreenauksen pariin - joten takaisin harjoittelemaan mars.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)