Juhlia ja huomiota

Maanantaina 14.5. juhlittiin Säätytalolla Fulbright-sopimuksen solmimisen 60-v. juhlaa sekä jaettiin ensi lukuvuoden stipendit. Antoisa mutta raskas päivä - aamusta alkaen orientaatiota ja illalla juhla. Oli hauska taas tavata muita fulbrightereitä ja löytää jopa kohtalotoveri, joka aikoo kuljettaa koiran mukanaan.

Alla kaappaus Aallon intrassa julkaistusta uutisesta

Unelmasta taas oli juttua 21.5. Turun Sanomissa Kaverit ihmettelivät, miksi Oonan ilme printtilehden kuvassa on niin mutrusuinen, mutta sehän vain kuvaa hyvin Unelman tekijälleen aiheuttamaa huolta ja murhetta ;-)
Ei vaan, voiton puolellahan tässä jo ollaan.

Pienoismalleja ja oikea Unelma

Rakas mieheni naureskeli, kun aloin askarrella Unelmasta n. 30 cm korkuista pienoismallia. Onhan tuo askartelu hieman koomista jättimäisen teoksen kyseessä ollessa, mutta ajatuksena olikin vain testailla päällekkäin tulevien polykarbonaattilevyjen teippauksia. Niistä ei tule ihan näiden kuvien mukaisia, mutta sinne päin:

Olen testaillut myös kaleidoskooppia pyörittävän tuulivoiman toimivuutta rakentamalla pari Savonius-propellia työpaikan ruokalasta lah mansikkahillopurkeista. Kuvan propellin halkaisija on noin 40 cm. Hyvin toimii, puuskaisella tuulella puuskaisesti, mutta se sopii minulle hyvin.

Ja sitten päästään asiaan: kävin tänään konepajalla, jossa näin ensimmäisiä Unelman valmiita paloja. Tätä hetkeä on odotettu, melkein vuosi jo pyöritelty ideaa ja muotoja päässä, paperilla ja koneessa, ja vihdoin näkee valmista. Teosta tekee turkulainen Marine Systems, jonka kanssa yhteistyömme on projektin alusta saakka toiminut erittäin hyvin, ja jota voin varauksetta suositella muillekin taiteilijoille. Ovat tehneet aiemmin töitä esim. Kimmo Ojaniemen Turussa Apteekinmäessä sijaitsevaan teokseen.

Helsingin kautta Prahaan

Kävin tänään Helsingissä syksyllä tulossa olevan Helsinki-Praha -vaihtonäyttelyprojektin tiimoilta. Näyttelyt järjestetään Prahassa ja Helsingissä, ja mukana on molempien kaupunkien kuvataideakatemioiden (entisiä) opiskelijoita, jotka ovat olleet vaihdossa tai muuten yhteydessä toisen maan akatemiaan (suomesta Valpuri Kylmänen, Emma Rönnholm ja Tero Simonen sekä minä). Kuraattoreina toimivat Petr Rehor ja Markus Konttinen, joille kävin näyttämässä töitäni. Valitsimme hyvin yksimielisesti mukaan Arjen, tasakylkisistä kolmioista aina uuden muotoiseksi rakennettavan möykyn. Arjen ajatuksellinen ja fyysinen edeltäjä, valkoisista muovikolmioista rakennettu Abmo on kaiken velkaa prahalaiselle kubismille ja varsinkin Pavel Janakin upealle kolmion muodoista koostuvalle sokerikolle. Ollessani Prahassa mietin kuumeisesti Abmo-veistoksen muotoa –sen piti olla abstrakti ja antaa mahdollisimman vähän viitteitä hahmosta. Piirsin ja piirsin erilaisia versioita, mutta mikään ei tuntunut oikealta, kunnes näin Janakin sokerikon. Rakensin Abmoni tasakylkisistä kolmioista, sillä minua viehätti suuresti, miten niin säännöllisistä kappaleista onkin mahdollista rakentaa niin epämääräinen, möykkymäinen muoto.

Abmon valmistuttua 2009 tasakylkinen kolmio ja möykkymäisyys tuntui yhä kiinnostavammalta. Kun minulta pyydettiin teosta Finlaysonin juhlavuoden kunniaksi 2010 järjestettyyn näyttelyyn, halusin jatkaa aihetta, ja päällystin jo puretun Abmon palasia Finlaysonin Kihla-kankaalla. Teos sai nimen Arki – onhan arkeni monesta palasta koostuva vaihtuvan muotoinen möykky. Teoksella ei ole runkoa, vaan se rakennetaan aina näyttelypaikalta löytyvien tavaroiden - tuolien, naulakoiden tms. päälle. Vuonna 2011 tein Arjen palasista esiintymispuvun sopraano Eija Räisäselle Asko Hyvärisen sävellyskonserttiin. Prahan kubismi on siis kulkenut mukanani vaihtovuodesta saakka, ja siihen tutustuminen oli vaihtoni ehdottomasti tärkein asia. Siksi olen iloinen, että Arki esiintyy nyt tässä yhteydessä.

Arki

Vierailin rehtorin huoneen lisäksi myös ystäväni Marin työhuoneella KuvAssa – täytyy sanoa, että inhoan Kaikukadun kompleksia, pidin huomattavasti enemmän Mechelininkadun evakkotiloista, joissa kuvanveisto sijaitsi opiskeluaikoinani – suoraviivainen, rosoinen halli verrattuna sokkeloiseen , tehdasmaiseen koulurakennukseen. Ihmettelen aina myös hallinnon korostetun erillistä sijaintia ovivahdin ja lukkojen takana – pelkäävätkö ne opiskelijoita, vai miksi näin vaikea saavutettavuus? Mielestäni henkilökunnan pitäisi sijaita opiskelijoiden keskellä - heitä vartenhan he koulussa ovat.

Kävin tsekkaamassa myös Kiasman näyttelyt – aiheena sinänsä mielestäni vähän tylsässä musiikkinäyttelyssä oli muutamia todella kutkuttavia teoksia – tärkeimpinä ehkä Maria Stereon ja Petri Ala-Maunuksen koskettavasti nuoruuden rock-unelmia käsittelevät duunit. Sarjakuvanäyttelyn hienoin teos oli Tommi Musturin mekaaninen teatteri-installaatio. Yläkerran Murder of the Crows oli myös todella komeaa kuultavaa (ja vaikuttavan näköinen visuaalisestikin).

Perhepotretti

Löysin siivotessa kuusivuotiaamme piirtämän perhekuvan - tässä riittäisi lastenpsykiatrilla analysoitavaa ;-)

Unelmahommissa

Näin sisäsiisteissä oloissa työstetään suurta ulkoveistosta...hmmm, minkälaiseksi mun työskentely on oikein mennyt? Pitää vissiin lähteä konepajalle katsomaan, onko siellä saatu aikaiseksi jotain konkreettisempaa...

Itku pitkästä ilosta

Olimme lasten kanssa kuuntelemassa/katsomassa Turun Filharmonikkojen ja Tanssiteatteri ERIn koko perheen konserttia Komediaa P.D.Q. Bachin hengessä. 6-vuotias perheemme suurin klassisen rakastaja tuijotti lavalle silmät loistaen koko konsertin ajan, ja jopa mieheni, jolla oli hieman epäilevä asenne, myönsi että kyllä se ERI vain osaa. Konsepti on loistava: lapset eivät välttämättä jaksa keskittyä pelkkään musiikkiin kovin kauaa, mutta tanssijoiden hauskat hahmot, jotka tarjoavat myös visuaalista jännitettä, mahdollistavat lähes kokopitkän konsertin, josta aikuisetkin saavat nauttia rauhassa. Ja kun hassujen hahmojen takana on ammattitanssijoita, myös aikuisempi taidemaku tulee tyydytettyä.

Toinen koomiseen tyylilajiin osuva viimeaikainen teos on Riikka Ala-Harjan kirja Kanaria, vaikka käsitteleekin surullisia asioita. Eläkkeellä oleva, konkurssin tehnyt ja leskeksi jäänyt telakanjohtaja elelee Kanarialla ja tuntee olevansa kaikkien yläpuolella, vaikka syyllisyys painaakin. Hyviä ihmisiä ovat ne, jotka toimivat hänen mielensä mukaan (koska heillä ei ole muita vaihtoehtoja), pahoja loput.

Siirtyminen Kanariasta Herta Müllerin Nobel-voittajateokseen Hengityskeinu olikin sitten aikamoinen pudotus: päähenkilö elää venäläisellä työleirillä seuranaan alituinen nälkä ja väsymys. Leipävarkaus on suurin rikos, jonka työläinen voi toiselle tehdä.

Soitto soi kun maailma uppoaa

Luin vihdoin Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa-romaanin - jostain syystä ei ole aiemmin käteen tarttunut, vaikka olen ihaillut Isomäkeä jo pitkään. Luin pari vuotta sitten häneltä ydivoimala-aiheisen pamfletin, ja täytyy sanoa, että veti vakavaksi pitkäaikaisen ydinvoiman vastustajankin. Sarasvatin hiekkaa oli lukukokemuksena samanlainen: takakansi mainostaa kirjaa jännitystarinana, mutta omasta mielestäni jännitystä on jo vähän liikaakin, kun kaikki on niin todellista. Isomäki sanoi Kuinka minusta tuli minä -radiohaastattelussa, että uskoo kyllä ihmisen mahdollisuuksiin ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi, mutta että toimiin pitäisi ryhtyä reippaasti. Sarasvatin hiekkaa konkretisoi ainakin minulle, miten mielettömistä jää- ja vesimassoista on kyse, kun napajäätiköt sulavat, ja millaisia kirppuja olemme tsunamin iskiessä.

Olen ennekin miettinyt tietyllä tavalla edesvastuutonta elämääni suojassa taide-äidin sylissä - varsinki nuorena koin paljon omantunnontuskia tehdessäni taidetta sen sijaa, että olisin vaikkapa kaivanut kaivoja janoisille. Aikuisena ymmärrän taiteen ja kulttuurin suuren merkityksen yhteiskunnallemme, ja tiedän tekeväni merkityksellistä työtä, vaikken suoranaisesti kenenkään henkeä omin käsin pelastaisikaan. Maailman tuhosta huolimatta viikon ykkösuutinen omassa elämässäni onkin se, että olen vihdoin aloittanut viulunsoiton yhdessä poikani kanssa - ja nyt minä, maailman epämusikaalisin ihminen, osaan jo (auttavasti) soittaa ensimmäisen pikku biisin. Olen ainakin parikymmentä vuotta haaveillut, kuinka "sitten joskus" voisi opetella soittamaan, ja nyt, yllättäen, olen jo prosessissa. Kävimme pojan kanssa soitikaupassa viulua ostamassa, enkä ole ihan varma, kumpaa jännitti enemmän - oli se se verran eksoottinen kokemus minullekin.