Luin vihdoin Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa-romaanin - jostain syystä ei ole aiemmin käteen tarttunut, vaikka olen ihaillut Isomäkeä jo pitkään. Luin pari vuotta sitten häneltä ydivoimala-aiheisen pamfletin, ja täytyy sanoa, että veti vakavaksi pitkäaikaisen ydinvoiman vastustajankin. Sarasvatin hiekkaa oli lukukokemuksena samanlainen: takakansi mainostaa kirjaa jännitystarinana, mutta omasta mielestäni jännitystä on jo vähän liikaakin, kun kaikki on niin todellista. Isomäki sanoi Kuinka minusta tuli minä -radiohaastattelussa, että uskoo kyllä ihmisen mahdollisuuksiin ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi, mutta että toimiin pitäisi ryhtyä reippaasti. Sarasvatin hiekkaa konkretisoi ainakin minulle, miten mielettömistä jää- ja vesimassoista on kyse, kun napajäätiköt sulavat, ja millaisia kirppuja olemme tsunamin iskiessä.
Olen ennekin miettinyt tietyllä tavalla edesvastuutonta elämääni suojassa taide-äidin sylissä - varsinki nuorena koin paljon omantunnontuskia tehdessäni taidetta sen sijaa, että olisin vaikkapa kaivanut kaivoja janoisille. Aikuisena ymmärrän taiteen ja kulttuurin suuren merkityksen yhteiskunnallemme, ja tiedän tekeväni merkityksellistä työtä, vaikken suoranaisesti kenenkään henkeä omin käsin pelastaisikaan. Maailman tuhosta huolimatta viikon ykkösuutinen omassa elämässäni onkin se, että olen vihdoin aloittanut viulunsoiton yhdessä poikani kanssa - ja nyt minä, maailman epämusikaalisin ihminen, osaan jo (auttavasti) soittaa ensimmäisen pikku biisin. Olen ainakin parikymmentä vuotta haaveillut, kuinka "sitten joskus" voisi opetella soittamaan, ja nyt, yllättäen, olen jo prosessissa. Kävimme pojan kanssa soitikaupassa viulua ostamassa, enkä ole ihan varma, kumpaa jännitti enemmän - oli se se verran eksoottinen kokemus minullekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti