Katselin Wim Wendersin Berliinin taivaan alla ja Paris, Texas. Hyviä elokuvia molemmat, mutta ensimmäinen mielestäni ehdottomastio moniulotteisempi ja kiinostavampi.
Paris, Texas tuntui lohduttavalta elämäntilanteessani, jossa joudun jatkuvasti tappelemaan villien poikieni kanssa siitä, mitä saa ja mitä ei voi tehdä. Ajatuksena hoitaa asiat pedagogisesti kestävästi, lopputuloksena useimmiten täyttä kurkkua huutamista. Sitten harmittaa, kun ei osannut taaskaan hoitaa asioita fiksusti. Mutta onneksi lapset näyttävät antavan vanhemmilleen anteeksi huomattavasti suurempiakin asioita kuin ärhentelyn. Hienoa elokuvassa oli päähenkilö Travisin muuttuminen katsojan silmissä elokuvan edetessä: melkein loppuun asti hänet tulkitsi uhriksi, jolle on tapahtunut ties mitä traumaattista. Lopulta kuitenkin selvisi, että ainoa asia, mitä oli tapahtunut, oli ero, ja sekin pitkälti hänen omasta toiminnastaan johtuva - huomattavasti pienempi asia, kuin mitä ainakin minä ounastelin. Paljastui myös, että tämä sympatiat rassukkuudellaan kerännyt hahmo onkin ollut kamala, mustasukkainen aviomies.
Kummassakin elokuvassa on paljon upeita kuvia, mutta Berliinissä huomattavasti monipuolisemmalla skaalalla - mustavalkoisista enkeleistä Nick Caven keikalle ja sirkukseen. Rakkauteni tähän elokuvaan, joka sisältyy kaikkien aikojen top kymppiini, pohjautuukin pitkälti erilaisten todellisuuksien hienoon limittämiseen. Alun hiljaisten kuvien kuluessa en olisi mitenkään osannut aavistaa, tarina etenisi pitkäaikaisen suosikkini Caven keikalle.
Tällaisia elokuvia on ilo katsoa :-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti